4. toukokuuta 2016

Sä oot silkkii mun sylissäni


Bongasin jokin aika sitten ilmoituksen silkkivinttikoiranpennuista - niitä ei hirveästi näe etsimässä kotia, koska rotu on melko harvinainen eikä FCI:n hyväksymä. Otin vitsillä screenshotin ja lähetin sen Sannille. Seuraavaksi tajusin, että ajetaan Sipooseen katsomaan pentuja ja tullaan sieltä kotiin yhden raitapaidan kanssa. Sehän kävi nopeasti.

Pentu nimettiin Kujeeksi, koska se näytti aivan nimeltään. Kuvissa vain, koska livenä se näytti ensimmäiset kolme päivää lähinnä Muumien Surku-koiralta. Jotain aivan muuta kuin, mitä koiranpennulta olettaa. Se nukkui, nukkui ja nukkui lisää, nyrpisti nenäänsä ruokakipolla ja jatkoi nukkumista. Se pelkäsi metallikippoja, autoja, imuria, Lumoa, you name it. Se oksensi, pissasi ja kakkasi autoon, ja jos ei se kuolasi itsensä aivan litimäräksi. Kasvattajan ohjeen mukaan pentua tuli ruokkia kolmesti päivässä - se söi kerran kahteen vuorokauteen. Googletin netin ympäri voiko pentu olla kipeä, koska se on aivan katatoninen ja itkin se sylissä ensimmäisen kahden päivän jälkeen, koska sen täytyy olla jotenkin rikki, kun sitä ei kiinnosta mikään. Vapputorilla se laahusti narussa ja nukkui sylissäni. Sitten koitti tiistai ja jäin sen kanssa kaksin kotiin, koska tein aamulla esivalintakokeet ammattikorkeakouluun. Kokeiden jälkeen päätin valokuvata koiria pihassa. Istuin keskelle pihaa ja Kuje tuli luokseni häntä heiluen, se reagoi nimeensä, se juoksi tikkujen perässä ja sai hepulikohtauksia. Se tarvitsi vain hieman aikaa. Nyt se on jo aivan erilainen, joskin se suhtautuu vinttikoiramaisella viileydellä edelleen kaikkeen. Mutta se on selkeästi todennut meidät ihmisikseen ja tämän laumakseen. Hän on nyt tullut jäädäkseen ja kuinka hauska eläin hän onkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti